Kameran kanssa ulos ja Tikki malliksi. Pakkanen, kaamospimeä ja ei onnistu ruskean koiran kuvaus näillä säillä.
Odotamme edes jonkin verran kirkkaampaa säätä.
Muistelen Tikin elmän alkumetrejä. Tikin emäkoira Mokka synnytti kahdeksan pentua ja menehtyi eläinlääkärin leikkauspöydälle.
Sektio oli lopuillaan ja olin laittanut pennut matkaa varten lämpimään ja lähdin laittamaan autoa lämmitykseen.
Tulin takaisin ja Mokka oli kuollut. Se hetki on jäänyt niin kammottavana mieleen. Mokka kuollut!
Minun kaunis, ihana Mokka! Eläinlääkäri selitti anteeksi, anteeksi, anteeksi, olen pahoillani, olen niin pahoillani. Aivan sekavana kolmen vuorokauden valvomisesta soitin Anulle ja olin lähdössä kotiin syöttämään pentuja.
Anu antoi nootin, että tule tänne! Ajoin Anun luo Hirvaalle ja tajusin siellä, että menetän koko pentueen, ellen saa hoitoapua sijaiskoiralta.
Tuli tieto, että Nivalassa Maritan Alma-koira on synnyttänyt viisi tuntia aiemmin ja Alman nisälle saisin oman koko katraan.
Ajomatka Nivalaan oli kyllä sellainen suoritus koko tämän hirveyden jälkeen. Alma otti pennut heti huomaansa. Maritan toinen narttu Minttu synnytti muutaman päivän jälkeen pennut ja Marita jakoi Mokan vauvat Alman ja Mintun hoiviin.
Maritasta tuli minulle niin läheinen ystävä. Olemme olleet melkein päivittäin tai ainakin viikottain monena päivänä melkein kolmen vuoden ajan yhteyksissä. Ihana Marita otti minun pentueen hienosti hoitoon. Kiitollisena muistan Anun, Alman kasvattajan Annin ja Maritan sekä Maritan tytön Maijun huolehtimisista. Kaikki kahdeksan pentua sain yli kolmiviikkoisina kotiin jatkamaan kasvua. Halusin pennut tänne kotiin ja osasivat jo itse syödä. Omista koirista Pihka oli paljon pentujen kanssa.
Marita ja Maiju hoitivat pennut niin valtavan hyvin. Hoitivat, punnitsivat päivittäin, raportoivat ja vasta jälkeen päin olen tajunnut sen avun suuruuden. Ihanat Marita ja Maiju <3
Miten selvisin ilman kolarointia melkein tuhannen kilometrin ajon väsyneenä, on ihme.
En ole tästä tapahtumasta aiemmin kirjoittanut. Kertonut kyllä. Mokkaa en ikinä unohda ja hirveä kipu siitä menetyksestä on vaihtunut ikävöintiin.
